Elise Pekkalan juhlapuhe 14.6.2025

Hyvä sukujuhlaväki

Ensimmäiseksi haluan onnitella Pyylammin sukuseuraa uudesta sukukirjasta. Uusi kirja on hieno saavutus. Erityisesti kiitokset kuuluvat kovan työn tehneelle sukututkija Jorma Lamminmäelle, mutta myös sukuseuralle kirjan teettämisestä.

Itse olen Pyylammin sekä Korhosen sukua Anna Matintytär Mäntylän Mikko-pojan kautta. Innostuin sukututkimuksesta jo 1980-luvulla ja ehdin onneksi haastatella vuonna 1920 syntynyttä tätiäni, jolla oli paljon tarinoita menneistä ajoista. Kerron tässä tätini muisteluiden pohjalta neljästä aihepiiristä eli salavuoteudesta, kansalaissodasta, laukkukauppiaista ja Amerikkaan menijöistä. Kaikissa tarinoissa on taustalla uuden sukukirjan henkilöitä, vaikka kaikkia nimiä en mainitsekaan.

Ensimmäinen tarina – salavuoteus

Kuten tiedätte, niin kirkonkirjoissa on tietoja syntyneistä, kuolleista, avioliitoista ja muutoista, mutta myös muista tapahtumista kuten rangaistuksista.

Uusi sukukirja alkaa 1700-luvusta. Tuolloin Suomessakin kansaa pidettiin kurissa ankarien rangaistusten uhalla. Vakavammista rikoksista saattoi mennä henki, vähemmistä teoista selvisi sakoilla, koska vankiloita ei varsinaisesti ollut.
Sakkoja sai käräjillä, ja jos niitä ei ollut varaa maksaa, niin sakot sai kuitattua raipparangaistuksella.

Kirkon edustalla oleva jalkapuu oli tavanomainen rangaistus erityisesti naisille ns. salavuoteudesta eli haureuden harjoittamisesta, josta todisteena oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi. Jalkapuussa piti olla kirkonmenojen aikana kaikkien halveksittavana ja syljeskeltävänä tietty määrä päiviä. Halveksunta jatkui kuitenkin tämän jälkeenkin, mikä johti esimeriksi piioilla työpaikan menetykseen. Lapsen isää rangaistiin hyvin harvoin, ei ainakaan, jos hän oli varakas talon isäntä tai kielsi osallisuutensa.

Kuolemantuomio oli ankarin rangaistus ja se määrättiin useimmiten sellaiselle aviottoman lapsen synnyttäneelle naiselle, joka oli surmannut vastasyntyneen lapsensa. Lapsensurma liittyy myös uudessa sukukirjassa mainittuun Kuivasen taloon nykyisen Parkanon Kuivasjärvellä.

Kuivanen oli aikansa hotelli-ravintola eli kestikievaritalo, jossa oli lukuisia palvelijoita. Talossa toimi kestikievari vuodesta 1695 alkaen aina 1920 –luvulle saakka. Kuivasen taloon liittyy tarina Vappu-piiasta.

Ikaalisten pitäjänhistorian mukaan alueen viimeinen kuolemantuomio pantiin toimeen vuonna 1778: Kihniöläinen Valpuri Yrjöntytär oli 19-vuotias Tarsian ruotusotamiehen tytär ja piikana Kuivasella. Vappu synnytti aviottoman lapsen ja epätoivoissaan pyrki kätkemään asian surmaamalla vastasyntyneensä. Toukokuussa 1778 pidettiin Ikaalisissa käräjät, jonka seurauksena pyöveli katkaisi Vapulta kaulan ja ruumis poltettiin roviolla.

Romantisoidun kansantarinan mukaan kauniilla Vapulla olisi ollut mahdollisuus pelastua, jos hän olisi suostunut pyövelin vaimoksi. Vappu ei kuitenkaan huolinut pyöveliä, vaan valitsi kuoleman.

Teloitus oli tuolloin vielä tyypillinen lapsenmurhaajien rangaistus. Vapulla oli kuitenkin huono onni: jo lokakuussa samana vuonna lakia uudistettiin niin, että kuolemanrangaistus muutettiin vankeudeksi, mutta se oli liian myöhäistä Vapulle.

Vapun kohtalo on hyvä esimerkki tarinan voimasta: Vaikka tapahtumasta on jo yli 250 vuotta, elää Vapun tarina edelleen: Kuivasella oleva 1700-luvun aitta tunnetaan edelleen Vapun aittana tämän mestatun piian muistoksi.

Lapsensurma ei enää myöhemmin johtanut äidin kuolemaan vaan tavallisimmin vankeusrangaistukseen, useimmiten Hämeen linnaan ns. kehruuhuoneelle. Parkanon kirjonkirjoissa on vuosien 1848–1910 välisessä rikosluettelossa yksi omien esivanhempieni taloon liittyvä merkintä. Kirkonkirjan mukaan Pekkalan talon piika Justiina oli vuonna 1879 tuomittu lapsenmurhasta. Toisin kuin aiemmin mainittu Vappu, niin Justiina-piika sai pitää henkensä, mutta hän sai vankeusrangaistuksen eli joutui kehruuhuoneelle Hämeen Linnaan lähes 15 vuodeksi.

Vaikka salavuoteus eli aviottoman lapsen synnyttämien ei enää 1900-luvulle tultaessa ollut varsinaisesti rangaistavaa, niin kirkonkirjoissa lukee vielä usein, että nainen on ”ripitetty salavuoteudesta” eli hän on käynyt papin nuhdeltavana asiasta.

Toinen tarina – kihniöläisiä kansalaissodassa

Tässä tarinassa seikkailevat isoisäni Anselmi ja hänen veljensä Aleksi.

Parkano (johon tuolloin Kihniökin kuului) oli kansalaissodan syttyessä 1918 periaatteessa puolueetonta aluetta. Punaisten rintamalinja kulki Kurun pohjoisosissa Aureessa lähellä Kihniön Mäkikylän eli Nerkoonjärven alueen etelärajaa. Kihniön pohjoisosista alkoi Pohjanmaa ja valkoisten alue.

Kihniön pitäjänhistorian (Parkanon ja Kihniön kirja) mukaan suurin osa kihniöläisistä oli puolueettomia, mutta lähempänä Kurun rajaa Nerkoonjärven eteläpuolella asuvilla oli enemmän sukulaisia ja yhteyksiä Kuruun ja sitä kautta punakaartiin. Hallitus eli Senaatti määräsi kaikki 21–40 –vuotiaat miehet osallistumaan armeijan kutsuntoihin, mutta esimerkiksi Kihniön eteläosissa miehiä meni metsään piiloon, koska he eivät halunneet lähteä taistelemaan Kurun punaisia vastaan.

Tädiltäni kuulin, että oma isoisäni Anselmi oli hevosmiehenä valkoisten joukoissa, mutta hänen Aleksi-veljensä oli hevosmiehenä punaisten joukoissa. Ihmettelin kovasti, miksi veljekset olivat kansalaissodassa eri puolilla rintamaa. Selvittelin asiaa myös netin tietokantoja selaamalla.

Kansalaissota alkoi tammikuun 27 päivä 1918 ja päättyi toukokuun 5 päivä 1918. Isoisäni ja hänen veljensä olivat Kurussa taistelujen kärjistyessä helmikuun lopussa, kun venäläiset saapuivat Kuruun, jolloin venäläiset teloittivat muutamia valkoisia.

Ratkaiseva taistelu alkoi Kurussa maaliskuun puolivälissä 1918. Valkoiset lähestyivät Kurua pohjoisesta hevosten vetämissä reki-kolonnoissa, todennäköisesti yhtenä hevosmiehenään myös isoisäni. Varsinainen kahakka käytiin Kurun kirkonkylässä. Mukana punaisten huoltojoukoissa oli myös todennäköisesti isoisäni veli hevosineen. Punaiset luulivat hävinneensä taistelun ja pakenivat sekasorron vallitessa Tampereelle, jossa sittemmin käytiin sodan verisimmät lopputaistelut. Pakenijoiden joukossa oli isoisäni Aleksi-veli.

Kansalaissotaan osallistui punaisten puolella monia isoisäni kotitalon naapuruston poikia ja kyläläisiä. Kihniöläisiä punaisia kuoli 18 henkeä, mutta näistä vain yksi varsinaisissa taisteluissa, 17 menehtyi vankileirillä. Isoisäni Aleksi-veli selvisi helpolla, hän jäin vangiksi, mutta ei nääntynyt Hämeenlinnan vankileirillä nälkään eikä sairauksiin, vaan pääsi vain huoltojoukoissa toimittuaan jo alkukesällä vapaaksi.

Kihniön pitäjänhistoriassa on arvioitu syitä kansalaissotaan osallistumiseen: Syynä monen kihniöläisten punaisten puolelle menoon saattoi olla tuttavien tai sukulaisten osallistuminen, seikkailunhalu ja sekin, että punakaarti maksoi sotilailleen hyvänä pidettyä 15 markan päiväpalkkaa. Toisin kun etelämpänä Suomessa, Kihniössä kruunun maata torppia riitti käytännössä kaikille halukkaille, joten samanlaisesta torpparien kaltoin kohtelusta tai tehtaan työväestön alipalkkojen vastustamiseen liittyvästä poliittisesta motiivista ei ollut kyse, kuten oli kartanoiden torppareilla ja kaupunkien tehtaiden työläisillä. Toki kihniöläisiäkin oli Tampereen tehtaissa töissä.

Tätini mukaan Aleksi-veljen syy sotimiseen oli lähinnä seikkailunhalu. Nykytermein hän oli aikansa ”ADHD” eli levoton ja villi jo lapsena, joten mitään poliittista motiivia punaisten puolella olemiseen ei isoisäni veljellä tiettävästi ollut.

Isoisäni Anselmi taas oli hiljainen persoona, joka motiivi osallistua sotaan valkoisten hevosmiehenä selviää myös Kihniön pitäjänhistoriasta. Isoisäni työskenteli talvisin parkanolaisen paroni ja valtion aluemetsänhoitaja Gustaf Wrede af Elimän alaisena tukkityömaiden metsämiehenä. Paroni Wrede toimi valkoisten värvääjänä ja kieltäytyminen valkoisten puolelle menemisestä olisi tarkoittanut samalla myös työpaikan menetystä. Toisaalta myös valkoisten hevosmiehille maksettiin hyvää palkkaa, joten isoisäni meni käytännössä töihin valkoisille.

Isoisäni ja hänen veljensä osallistuminen kansalaissotaan eri puolilla rintamaa aiheutti ehkä myöhemmin kitkaa veljesten välillä, joka johti siihen, että isoisäni lähti pian sodan jälkeen Kanadaan.

Ajat olivat kuitenkin ankarat monelle punaiseksi leimautuneelle perheelle. Isovanhempieni naapurissa asui vielä 1960-luvuilla ns. punikin leski, jolta oli kansalaissodan jälkeen otettu pois lapset muualle kasvatettavaksi, jotta nämä eivät saisi äidiltään vääriä vaikutteita. Äiti ei tiettävästi koskaan enää tavannut lapsiaan.

Kolmas tarina – kulkukauppiaat eli laukkuryssät ja muita tummaverisiä

Olemme serkkuni kanssa yrittäneet pohtia syytä siihen, miksi osa suvustamme on sangen tummaverisiä ja komeita, varsinkin miehet ja osa on meitä tavanomaisia paksukauloja. Olisiko ollut mahdollista, että esiäideillämme olisi ollut jotain tekemistä Vienan karjalaisten laukkukauppiaiden – eli tuolloin käytetyn ilmaisun mukaan laukkuryssien kanssa?

Mitään todisteita itäisten piirteiden periytymisestä sukuumme laukkukauppiaiden kautta ei kuitenkaan ole, vaikka alueella väitetään syntyneen useampikin laukkukauppiaiden jälkeläinen.

Suomessa ja myös Satakunnan pohjoisosissa liikkui 1800-luvun puolivälin jälkeen paljon Vienan maalta Karjalasta, useimmiten Uhtualta tulleita kulkukauppiaita eli laukkuryssiä, jotka myivät talosta taloon kiertämällä erilaisia taloustavaroita, kankaita, silkkihuiveja, ompelutarvikkeita sekä hiuskoristeita ym. erityisesti naisia kiinnostavia tavaroita. Laukkukauppiaan tulo taloon oli tapaus, kaikki kokoontuivat aarteita ihailemaan.

Tätini muisteli häntä haastatellessani, että vuosisadan vaihteessa yksi laukkuryssä olisi surmattukin jossain Kihniön Mäkikylän suunnalla. Tätini tarina sai vahvistuksen vuonna 2017 pidetyissä kyläjuhlissa:

Laukkuryssän oletetun surman paikaksi on sittemmin tarkentunut Mäkikylässä sijaitseva Peltomäen talo. Historioitsija Marjo Heikkilä kertoi Mäkikylän kyläjuhlissa vanhan tarinan, jonka mukaan 1800-luvun lopulla alueella kierteli useampikin tummaverinen laukkukauppias. Peltomäen talon isäntä ei tätä katsonut hyvällä. Isäntä tunnettiin myös väkivaltaisena ja mustasukkaisena miehenä. Tarinan mukaan isäntä oli renkinsä avustuksella surmannut komean laukkukauppiaan ja haudannut vainajan tavaroineen suuren kivinavetan takana olevaan syvään rotkoon.

Facebookin sukututkimuskeskusteluissa tuli hiljattain ilmi eräs isovanhempieni talon lähellä asunut ja uudessa sukukirjassakin mainitun perheen jälkeläinen, joka kertoi, että hänen vuonna 1863 aviottomana syntynyt esi-isänsä oli suvun varmana pidetyn perimätiedon mukaan venäläisen laukkuryssän poika. Suvussa on kuulemma vieläkin tummatukkia. Kirkonkirjoista selvisi, että lapsen äiti oli tuolloin piikana Nerkoonjärven rannalla olleessa talossa. Aikanaan asia oli häpeä, mutta nykyään vain kiinnostava suvun erikoisuus.

Yksi vaihtoehto tummatukkaisuuteen on oman sukuni ja Kihniön alueen vahvat juuret Peräseinäjoelle ja muualle pohjanmaalle. Tummuutta esiintyy nimittäin myös pohjalaisissa geeneissä. Oikeushistorian professori Heikki Ylikangas on esittänyt, että eteläpohjalaisissa vieläkin esiintyvät voimakkaat tummat piirteet ovat peräisin Ruotsista Suomen puolelle Pohjanmaalle 1500 –luvulla karkotettujen romanien jälkeläisiltä.

No, mene ja tiedä. Olemme kuitenkin serkkuni kanssa viettäneet monta rattoisaa hetkeä pohtien mahdollisia itäisiä piirteitä. Valitettavasti tekemämme DNA-testit sen enempää kuin kirkonkirjatkaan eivät tue jännittävää laukkuryssä-teoriaa, eikä mitään muutakaan eksoottista ole löytynyt. Ihan tavallisia kihniönperäläisiä ollaan.

Neljäs tarina – Amerikkaan menneitä ja palaajia

Kihniön eteläosiin Nerkoolle muutti 1800-luvun lopussa väkeä erityisesti Peräseinäjoelta ja Alavudelta. Syynä Kihniölle muuttoon oli todennäköisesti se, että pohjamaalla ei ollut antaa valtion maita torppareille eikä tiloista ollut mahdollista lohkaista maata perheen pojille. Tilan sai vanhin poika ja muiden sisarusten oli lähdettävä rengeiksi ja piioiksi. Kihniö oli Pohjanmaan rajalla ja valtion metsämaita riitti torppien paikoiksi.

Tätä pienehköä alueellista liikkuvuutta suurempi ryntäys oli kuitenkin valtameren taakse. Kuten uudesta sukukirjastakin selviää, lähes jokaisesta kihniöläisestä talosta löytyy eri vuosikymmenten varrella joku merkintä Amerikkaan muuttamisesta. Lähtijä on voinut olla pienen torpan isäntä, perheenjäsen tai palvelija. Omassakin suvussani on menty Amerikkaa tai Kanadaan neljässä polvessa.

Amerikkaan ja Kanadaan tarvittiin työvoimaa, joten värväreitä kiersi Suomessakin. Tavallista oli, että matkaan lähti samalta kylältä useampi. Siirtolaisinstituutin tiedoista näkyy tarkasti, milloin ja millä laivalla matkaa tehtiin. Yhdysvaltain Ellis Islandin tiedoista taas näkyy maahan saapuminen.

Omassa suvussani ensimmäinen Amerikkaan lähtijä oli vuonna 1899 isoisäni setä Aleksi Joonaanpoika. Hän meni Michiganiin, jossa oli jo yhden samassa matkaseurueessa mukana olleen naapurin sukulainen töissä suurella sahalla. Viimeinen tieto Aleksi-isoisosedästä löytyy amerikkalaisen Family Search –sivuston kautta: ”Alex Pekkala” on rekisteröity syyskuussa 1918 ensimmäisen maailmansodan palvelustietolomakkeeseen eli Yhdysvaltain armeijan reserviin. Rekisterimerkinnän mukaan hän oli puutyömies paikallisella sahalla Michiganissa Greenwoodin kaupungissa, perhettä ei ollut. Sitten isoisosedän jäljet katoavat ja tiedossa ei ole, osallistuiko hän koskaan ensimmäiseen maailmansotaan vai ei ja milloin hän kuoli.

Kyläläisiä ja isoisäni serkkuja lähti paljon myös kaivoksille. Työ maan alla kaivoksissa oli hyvin raskasta. Yksi usein esiintyvä matkan kohde oli sukukirjassakin esiintyvä Minnesotan Hibbing.

Oma isoisäni Anselmi oli 1920-luvulla yhteensä 8 vuotta Kanadassa tukkityömailla. Siirtolaisten työ Kanadan metsissä oli raskasta ja vapaa-aika yksitoikkoista, viinaa juotiin, pelattiin korttia ja muutakin turmiollista harrastettiin. Vaarana oli, että heikommat hävittivät rahansa niin, ettei niistä jäänyt mitään kotiin lähetettäväksi. Isoisäni olisi halunnut jäädä pysyvästi Kanadaan, hän jopa maksoi varauksen pientilasta eli siirtolaisille myytävän ”homestedtin”. Suomeen jäänyt isoäitini ei kuitenkaan halunnut muuttaa. Kanadan tienisteillä saatiin kuitenkin ostettua pieni maatila Kihniöltä.

Joskus 70-luvulla kyselimme isoisältä, oppiko hän Amerikassa englantia, johon vaari vain totesi ”Kiss my ass”. Muistona matkasta vaarilla oli ranteeseen tatuoituna ankkurin kuva, koska hän oli paluumatkalla työskennellyt merimiehenä. Vaarilla oli myös lipaston laatikossa vanha karttakirja, jota hän usein selaili ja muisteli nuoruutensa matkoja.

Amerikkaan muuttoon liittyy myös tarina isovanhempieni naapurien kohtalosta. Naapurin poika Armas meni niin ikään 1920-luvulla Amerikkaan, jossa perusti perheen Marttan kanssa. Mutta sitten alkoi vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeinen lama.

Samaan aikaan Neuvostoliitto oli ryhtynyt värväämään suomalaisia siirtolaisia muuttamaan töihin Itä-Karjalaan. Martta ja Armaskin lähtivät Yhdysvalloista toiveikkaina Neuvostoliittoon siirtolaisiksi. Heille oli luvattu hyväpalkkaista työtä ja mukavat asunnot Itä-Karjalassa. Kuten varmaan arvaattekin, totuus oli toinen. Kunnollista ruokaa ei saanut, siirtolaisia vainottiin ja perheillekin tarjottu kylmä leirimajoitus ei juuri eronnut myöhemmistä keskitysleireistä.

Armaksen perhe yritti heti Neuvostoliittoon päästyään ja tilanteen heille selvittyä paluuta joko takaisin USA:han tai Suomeen, mutta se ei ollutkaan enää helppoa. He onnistuivat lopulta neljän vuoden ankaran yrittämisen jälkeen pääsemään sukulaisten takaamina Suomeen. Suomi ei noin vain halunnut kommunisteiksi epäilemiään Neuvostoliitosta tulijoita vanhaan kotimaahansa. Armaksen Irja-serkku muisteli 1990-luvulla, että takaajia tarvittiin pitkä lista ja koko suku joutui paluumuuttajien toimeentulon ja kunnollisuuden takaajiksi, Irjakin, vaikka oli tuolloin vasta 14-vuotias tyttö.

Kaikesta huolimatta Armaksen perhe oli lopulta hyvin onnekas. Nykyisin tiedämme, että pian tilanne Itä-Karjalassa paheni entisestään ja suuri osa Yhdysvalloista muuttaneista kuoli Itä-Karjalan korvissa joko tauteihin, nälkään tai pahimmassa tapauksessa heidät teloitettiin 1930-luvun lopun puhdistuksissa.

Hyvät sukujuhlijat,

varmasti moni teistä jo on tallentanutkin suvun tarinoita ja vanhoja asiakirjoja. Niitä, jotka eivät vielä ole, kannustaisin kovasti kirjaamaan jälkipolville omia muisteluita. Edellä kuvatut tarinat ovat osin vähän synkkiäkin esimerkkejä siitä, mitä voi löytyä, jos pääsee penkomaan vanhoja papereita tai ehtii haastatella vanhempia polvia.

1960- ja 70 -lukukin on nykynuorille muinaisaikaa, joten niitäkin aikoja on syytä jo kirjailla muistiin. Milloin taloon tuli ensimmäinen televisio, milloin saatiin lankapuhelin (ja miten se toimi) ja miten pyykättiin pulsaattorikoneella?

Sukututkimus kehittyy koko ajan. Kohta tekoäly voi muuttaa kaiken. Sitä odotellessa toivon kuitenkin kaikille innostusta sukututkimukseen. Nyt julkaistu kirja on hyvä pohja selvitellä sukulaisuuksia ja esivanhempien vaiheita.

Kiitoksia mielenkiinnostanne ja hyvää kesää kaikille.